Näytelmäarvostelu:
Metsäjätti, Joensuun kaupunginteatteri
Rehellisesti
sanoen en ole käynyt monesti teatterissa, mutta nyt kävin pitkästä
aikaa. En ole tahallani vältellyt sitä, mutta se ei vain ole
kulttuuritoimintaa, joka olisi ensimmäisenä mielessä
kulttuurinnälän yllättäessä. Sen sijaan käyn keikoilla.
Kun
meidän pienelle etuoikeutetulle ryhmällemme tuli tilaisuus lähteä
katsomaan teatteria, tartuimme tilaisuuteen. Rehellisesti sanottuna
nautin suunnattomasti ja uskon, että Metsäjätistä
tulee vielä isompi – mammuttimainen! Lue vähän eteenpäin, niin
kerron sinulle näytelmän tyylille uskolliseen tapaan rehellisesti,
miksi sinun kannattaisi lähteä katsomaan mistä puhun. Miksi kova
metallimusiikin ystävä haluaisi lähteä mukaan johonkin, jota ei
yleensä mielletä lähellekään metallifanin natiiviympäristöä?
Eikä tätä jättimäistä hehkutusta myöskään väritä se
tosiasia, että näytöksen jälkeen paikallisessa rokkibaarissa
törmäsin ohjaaja Aleksis Meaneyhyn
muutaman bissen ääressä.
Ensin
mieleeni tulee tietenkin musiikki, joka on näytelmässä keskeisessä
roolissa. Monesti kaikenlaiset yritykset tuoda uskottavasti raskasta
musiikkia näytelmässä keskeiseen rooliin ovat puheiden perusteella
epäonnistuneita, jopa kiusallisia räpellyksiä. Kuin kirjanpitäjä,
joka yrittää olla ”cool.” Tästä syystä ennakko-odotukseni
eivät olleet järin korkealla. Ilokseni kuitenkin huomasin, että
kirjailija Miika Nousiainen
on Metsäjätti-teoksellaan
– jonka pohjalta näytelmä on adaptoitu – osoittanut, että
hänen on täytynyt olla kova metallifani - ainakin joskus. Sen verran
tarkasti tämä näytelmä kertoo tarinan siitä, miten metalli tuli
globalisoituvaan Törmälään 80-luvun alussa. Nousiainen on
kotiläksynsä tehnyt. Henkilökohtaiseksi ilokseni Metsäjätti
myös selittää ohimennen, millaisessa asemassa punk oli
suomalaisessa yhteiskunnassa ennen metallin tuloa, ja millaisia
samanlaisuuksia löytyy niin metalli- kuin punk-fanienkin
keskuudesta. Vaikka tämä onkin asia, jota moni true metallidiggari
ei ole vielä tänäkään päivänä valmis myöntämään.
Metsäjätti
on kuin metallimusiikki näytelmänä: kun peruspilarit ovat
kunnossa, ei tarvita mitään muuta. Soundtrack ansaitseekin
erikoiskiitoksen! Kappaleet on valittu selkeästi kohtauksiin ja
tunnelmiin sopiviksi. Sanoman, tunnelman ja kappaleiden väliseen
rytmityksen eteen on tehty työtä ja sen myös tuntee.
Erityismaininnan kappalevalinnoista ansaitsee ”hevipotpuri”
kokonaisuudessaan. Vanhat kaverukset muistelevat toisen kotisohvalla,
mitä se musiikki merkitsi aikuistuvalle törmäläläiselle.
Potpurin aikana tarinan keskiössä olevat kaverukset selittävät
metallin lyhyen oppimäärän siten, että tyhmempikin tajuaa mistä
on kysymys, ja millaisella aikajanalla tietyt metallimusiikin
arkki-isät esiintyivät ensimmäisen kerran suomalaisessa
populaarikulttuurissa. Metsäjätti
kannattaa nähdä myös, jos haluat kuulla miten näyttelijä
Olli-Kalle Heimo
vetää System of A Downin
Chop Sueyn.
Siinä on jo syytä kerrakseen
löystyttämään kukkaron nyörejä parinkympin verran.
Puhutaanpa
vähän tarinasta. Teatteri pakottaa keskittymään tarinaan ja
hahmoihin sen keskellä. Hienoinkaan elokuva ole mitään, jos
käsikirjoitus on tökeröä tauhkaa. Aiemmasta hehkutuksestani voi
jo päätellä, etten joutunut pettymään tarinaan. Metsäjätti
on tarina kahden ihmisen erilaisista poluista ja siitä mitä
tapahtuu, kun nämä polut lopulta risteävät vuosien päästä. Se
on tarina menneisyyden haamuista, ja miten ne luovat tulevaisuuden
pelkomme. Se on myös tarina ystävyydestä ja kaikesta ajattomasta
elämässämme; aatteen palosta, hyvän ja pahan kamppailusta
sisällämme, sekä pelosta ja rakkaudesta.
Tarinan
keskeisimmät henkilöt ovat Pasi
(Hans
Stigzelius)
ja Janne
(Olli-Kalle
Heimo), vaneritehtaan ympärille
perustetussa Törmälän kylässä varttuneet kaverukset. He saavat
lohtua metallimusiikista raahatessaan vanhempiaan baarista kotiin
rankan työviikon jälkeen, ja silloinkin kun jouluaattona ei saatu
sähköä ja tarjolla oli vain keitettyä makaronia. Pasi lähtee
Helsinkiin kauppakorkeakouluun ja Janne taas jää Törmälään
vaneritehtaalle. Asiat kuitenkin monimutkaistuvat, kun Pasi kymmenien
vuosien jälkeen palaa takaisin Törmälään toimittamaan saman
firman työntekijöille ikäviä uutisia tulevista YT-neuvotteluista.
Vanha ystävyys on koetuksella. Tarina on uskottava, aito, ja
rehellinen. Dialogi on hauskaa ja paikoittain syvällisen riipaisevaa
kommenttia nykyaikaistuneesta globaalista suomalaisesta
yhteiskunnasta markkinavoimien armoilla sortumatta kuitenkaan liian
paasaavaksi. Tarinassa käsitellään asioita, jotka voisivat sattua
kenen tahansa, vaikka Joensuussakin asuvan ja elävän, elämään.
Henkilöhahmot ovat uskottavan inhimillisiä vahvuuksineen ja
heikkouksineen. Tarina onnistuu muistuttamaan meitä siitä
tosiasiasta, miten päivän päätteeksi tarvitsemme toinen
toisiamme. Tunneskaala heittelee reilun kahden tunnin näytöksen
aikana laidasta laitaan. Näytelmän toisella puoliskolla kuullaan
maailmankaikkeuden rehellisin televisiohaastattelu, kun Stigzeliuksen
näyttelemä Pasi avautuu kameralle siten, kuten jokainen vielä
vähänkin omantunnon ääntään kuunteleva ison pörssiyhtiön
johtohenkilö voisi oikeasti haluta tehdä. Tämän läpinäkyvämmäksi
ei voi enää tulla. Kohtaus aiheuttaa takuulla repeilyä! Sisäiset
ristiriidat repivät Pasia, kun menneisyyden traumat avataan.
Kivulias isäsuhde ruoditaan vereslihalle. Selitetään, miksi Pasi
lähti Törmälästä, ja mitkä traumat saivat Jannen jäämään.
Lopussa kuitenkin kiitos seisoo, ja menneisyydelle jätetään
lempeät hyvästit Black Sabbathin
Planet Caravanin
soidessa; nyyh!
Tyylillisesti
näytelmä muuntautuu lennossa, ja näyttelijöiden rooleja
vaihdellaan taitavalla rytmillä kertojasta sisäiseen ääneen ja
takaisin itse hahmoksi. Tämän kaltainen musiikintäyteinen näytelmä
vaatii tarkkaa ajoitusta, joka lähes huomaamattomia mokia lukuun
ottamatta naulataankin iskulleen. Nicko
McBrain olisi teistä ylpeä,
jätkät! (Toim.huom.”Jätkä” on unisex-ilmaisu.) Lavastus on
dynaaminen osiensa summa ja muokkautuu hienosti tehdasympäristöksi,
baariksi, lähitavarakaupaksi ja kotisohvaksi kuin huomaamatta.
Valaistus on hevikeikoillekin sopivaa ja luovat sen kuuluisan pisteen
iin päälle.
Näytelmää
seuratessani en voinut olla miettimättä, miten lähellä keikoilla
käymisen kokemusta teatteri voi olla. Lavalla on esiintyjiä,
Metsäjätin
tapauksessa myös ihan oikeasti bändinäkin esiintyen, ja alhaalla
on yleisö, johon esiintyjät koettavat ottaa kontaktia. Yleisössä
on pari äänekkäämpää tyyppiä, ja loput jurottavat paikallaan
vältellen katsekontakteja, mutta itse diggailen hiljaa meiningistä.
Teatterissa on tosin henkilökohtaisempi tunnelma kuin keikoilla.
Tämä voi säikäyttää herkemmän, mutta vakuutan kaiken olevan
sen arvoista. En nimittäin kiellä, etteikö Janne viinaanmenevänä
toimittajan urasta haaveilevana hevimiehenä saanut minuakin
katsomaan peiliin ja miettimään menneisyyden vaikutusta tämän
päivän minääni. (Kenties Jannessa on myös osa kirjailijaa
itseään?) Silti urheana katsoin loppuun asti, mitä tuntemuksia
Metsäjätti
minussa herätti. Huomasin olevani tunnenälkäinen, ja irti
päästettyäni tirautin pari kyyneltäkin. Tykkäsin, ja uskon, että
sinäkin tykkäisit. Metsäjätin
parissa tulet alitajunnassasi kulkemaan läpi koko
kehityskertomuksesi näiden hienojen näyttelijöiden selostamana,
aina siihen vapauttavaan katarttiseen päätökseen asti. Näytelmä
saa ensi-iltansa torstaina 19.11.2015. Uskon, että lipputulot saavat
teatterin pyöräyttämään näytelmää vielä useampaan kertaan
kuin aluksi kaavailtiin. Mene ja koe Metsäjätti
itse, ja kerro kaikille mitä tykkäsit!
-
Ville Karvinen, Susiraja Metal Club ry:n hallituksen jäsen
Näytelmän
soundtrack:
Black
Sabbath: Iron Man
Hassisen
Kone: Rappiolla
Iron
Maiden: Aces High
Kiss:
Heaven is on Fire
Twisted
Sister: We're Not Gonna Take It
W.A.S.P.:
I Wanna Be Somebody
Metallica:
Battery
Metallica:
Seek and Destroy
System
of a Down: Chop Suey
Metallica:
Blackened
Iron
Maiden: The Trooper
Metallica:
Fade to Black
Metallica:
Sanitarium
Metallica:
One
Metallica:
Master of Puppets
Black
Sabbath: Planet Caravan
