SMC:n uusi bändiryhmä

Hei bändiläiset!

Teidän kanssanne on ollut paljon puhetta SMC:n omasta bändiryhmästä, mutta teot meidän puolelta ovat toistaiseksi olleet vielä vähäisiä. Nyt tähän tehdään muutos. 

Ajatuksena on seuraava: SMC:lle rakennetaan oma bändiryhmä, jonka tavoitteena on vahvistaa pohjoiskarjalaisten metallibändien asemaa niin kotikaupungissaan kuin valtakunnallisestikin. Miten tämä tapahtuu? Musiikkiin ei voi kukaan muu vaikuttaa kuin te itse. Näkisin, että se puoli on melko hyvin kunnossa, joten jos se ei ole rikki, ei sitä kannata korjata. Sen sijaan muu puoli, eli markkinointi, management, keikkojen saaminen yms. tuottaa monelle bändille harmaita hiuksia. Kaikilla bändeillä on omat tiedonmurusensa siitä, miten asiat menevät. Kokeneemmat bändit ovat jo nähneet, miten hommia kannattaa tehdä, ja nuoremmilta bändeiltä löytyy taas tuoretta näkemystä asioihin. 

Tarkoituksena on, että tiedonkulku helpottuu. Jokainen bändi saisi tietoa sitä vastaan, että jakaa myös omaansa hieman. Tämä tarkoittaa kaikkea keikkailuista yhteistyökumppaneihin. Mistä tilata omakustannekopiot? Keneen kannattaa olla yhteydessä, jos haluaa keikan Turusta? Millainen saatekirje kannattaa laittaa levy-yhtiöön? Kuinka hoitaa bändin raha-asioita? Miten bändin markkinointia tulisi hoitaa? Ja niin edelleen.

Visio: Kun bändit puhaltaisivat yhteen hiileen, se nostaisi pohjoiskarjalaiset bändit parempaan asemaan valtakunnallisesti metallin saralla. Jos yksikin bändi nousee laajempaan tietoisuuteen, nostaa se heti mielenkiintoa alueen muita bändejä kohtaan. Minkälainen tilanne olisi, jos Pohjois-Karjalasta tulisi jatkuvalla syötöllä valtakunnallisesti noteerattuja bändejä? 

Kuinka hommaa sitten lähdetään viemään eteenpäin? Ensin kaikki asiasta kiinnostuneet bändiläiset kerätään saman pöydän ääreen miettimään, kuinka saadaan tällainen systeemi toimimaan niin, että toiminta olisi jatkuvaa. Kaikkein parhaaseen tulokseen päästään kun te, jotka pyöritte näiden ongelmien parissa eli bändit, ratkaisisitte solmut yhdessä. SMC:n tarkoitus olisi siis antaa tälle toiminnalle taustatukea ja tarjota mahdollisuus. Kliseisesti ilmaistuna ”voimme näyttää tien, mutta teidän on kuljettava sitä”. 

Tällä hetkellä työkaluna toimii SMC:n bändiryhmä, joka löytyy täältä.

Liity ryhmään, ja ryhdytään viemään yhdessä pohjoiskarjalaista metallimusiikkia sinne, minne se kuuluukin: korkealle!

- Petri Lauronen, Susiraja Metal Club ry:n puheenjohtaja

Kenelle metalli kuuluu?

Tekstini koskien lauantain Children of Bodomin keikkaa aiheutti paljon keskustelua kommenttien edustaessa eri ääripäitä. Tämä on hyvä asia. Ilmeisesti aihe on herkkä, ja pieni darrassa tehty ampiaispesän sohaiseminen sai siivekkäät liikkeelle puolustamaan omia näkökantojaan.

Onko keikalla käyttäytymiselle olemassa sääntöjä? Onko metallikeikka vain true-hevareiden keskinäinen runkkurinki, vai onko myös tavallisella kansalla oikeus osallistua joko tarkkailijana tai diggailijana? Voiko PMMP:tä tai sen kuulijakuntaa asettaa samalla tavalla muottiin kuin metalliporukoita? Ilmeisesti ei (sain kuulla tästä myös kotona).

Mikä sitten kirvoittaa minut vielä ruotimaan tätä aihetta syvemmältä? Se tosiasia, että kun olin tuolla keikalla, olin vähemmistön edustaja. Alkukantainen käyttäytyminen, joka ainakin aiemmin metallikeikoilla on ollut se vallitseva fiilistelymuoto, osoittautui tällä kertaa liian vaaralliseksi ja paheksuttavaksi. Tästä avauduttuani jengi sitten kilahtelee, että kukin tallaa tyylillään. Asetelma on täydellinen sopan lisähämmentämiseen.

Metallimusiikki edustaa minulle kapinaa ja voimaa. Olen elänyt tuon kulttuurin ympäröimänä jo niin kauan, että se on muovannut identiteettiäni melko raskaalla kädellä. Kapina on rohkeutta olla asioista eri mieltä. Kapina on uskallusta olla erilainen kuin valtavirta. Kapina edustaa kykyä kulkea omia polkujaan. Voima taas kuvaa musiikin tuomaa hyvää tunnetta ja uskallusta seistä sanojensa takana. Voima on itsensä löytämistä. Voima on parhaimmillaan sitä, että tuntee olevansa kotona omassa kehossaan, joka on erilainen kuin suurimmalla osalla vastaantulijoista - enkä puhu nyt rumasta naamastani.

Käytännössä minulle on aivan sama, keitä tuolla keikoilla pyörii. Otan avoimin sylin sinne vastaan niin papat kuin pikkutytötkin. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisin valmis muuttamaan kulttuuria ja käytöstä, jossa mielestäni ei ole mitään vialla. Metalli on minulle muutakin kuin musiikkia. Se on elämäntapa. Tässä on ehkä juurikin se asia, mistä kiikastaa. Tuolla kyseisellä keikalla elämäntapahevari oli liian suuressa ristiriidassa niiden kanssa, joille metalli on vain musiikkia. Liian erilainen, liian vaarallinen. Tämä peilautuu myös omiin fiiliksiini erilaisuuden ja vaarallisuuden vastakohtina.

Voisiko tämä sitten olla kilpeni metallin valtavirtaistumista vastaan? En osaa sanoa. Mielestäni metallimusiikki on luonteeltani sellaista, että se kuuluu pinnan alle. Sama koskee suurinta osaa rock-musiikin äärigenreistä. “Maggots crawling in her cunt / I just love to lick that shit / Bury you in a slimy grave / You will rot forever there!” Näin lauleskeli Maniac (Mayhem) 80-luvulla. En voisi oikein kuvitella kadulla vastaan kävelevän kukkahattutädin hyräilevän  Chainsaw Gutsfuckia. Tuskin näin tuleekaan tapahtumaan.

Mitäs tämä kaikki nyt sitten oikein tarkoittaa? Ovatko elämäntapahevarit ja pelkän musiikin kuuntelijat keskenään kissoja ja koiria? Pitäisikö kumpienkin tulla hieman vastaan ja koitella elää sulassa sovussa käsi kädessä? Mielestäni ei, koska eikö se juuri tapa sen kapinan, intohimon, vihan, rakkauden ja vaarallisuuden, joita metalli edustaa. Mutta koska hiekkalaatikko on sama, meidän tulee kuitenkin ymmärtää, ettemme ole samoista muoteista veistettyjä. 

Metalli on ristiriitoja. Keskustelu jatkukoon.

- Petri Lauronen, Susiraja Metal Club ry:n puheenjohtaja

Viimeinen mohikaani

Vaihe 1: Poista hattu ja ponnari päästäsi. Aseta hattu vyölle tai taskuun ja ponnari ranteesi ympärille. Vaihe 2: Siirrä kädet reisillesi tukemaan liikkumista. Vaihe 3: Heiluta päätäsi edestakaisin vartalon jatkaessa liikerataa. Vaihtoehtoisesti voit myös pyörittää päätäsi muodostaen samalla tuulimyllyn viereisille katsojille. Tarkoituksena on saada hiuksesi liikkumaan rytmikkäästi musiikin tahtiin. Oppineet kutsuvat tätä moshaamiseksi.

Olin katsomassa Children of Bodomia Joensuun Laulurinteellä Insomnium-Sonata Arctica-COB-Nightwish -megakonsertissa. Bodom on yksi niistä bändeistä, joiden takia siirryin teininä kuuntelemaan metallimusiikkia. Muistan vieläkin kun pikku-Petri ihmetteli, kuinka on mahdollista soittaa tuolla tavalla? Miksi örinälaulu kuulostaa niin hyvälle? Children of Bodom ei pettänyt vieläkään ja varsinkin Downfallin kaltaiset ikivihreät nostavat karvat pystyyn pelkästä ajatuksesta, siis hyvän mielen osoituksena. Rautaista työskentelyä rautaisilta ammattilaisilta. Pidin! Entäs pitikö yleisö?

Katselin keikan aikana ympärilleni. Yleisö oli mielestäni hieman laimea. Vieressäni oli kaksi noin 10-vuotiasta tyttöä kukkanauhat kaulassaan sekä ihmisiä, jotka olivat mummoni ikäisiä. Suurin osa yleisöstä oli niin sanottua normaaliväkeä, jotka kävelevät vastaasi kaupassa, kaupungilla ja torilla. Katsoin ympärilleni uudelleen, enkä nähnyt yhtään stereotyyppistä hevaria. Pitkät tukat, bändipaidat, niittivyöt ja rässiliivit loistivat poissaolollaan. Edessäni noin kymmenkunta nuorta aloitti pitin, johon hyppäsin innokkaana mukaan. Takana olevat kilometrit kuitenkin päättivät puolestani, että pittausta voi harrastaa vain yhden biisin ajan, ja näin vetäydyin takaisin paikalleni. Takanani oleva pariskunta keskusteli biisien välissä: Nainen: "Miksi nuo hyppivät ja juoksevat toistensa päälle?" Mies: "En tiedä. Ehkä se on jokin rituaali.”

Älysin, että olin oikeasti vähemmistön edustajana. Children of Bodom on yksi Suomen menestyneimmistä yhtyeistä, ja suurin osa yleisöstä oli käytännössä samanlaista kuin esimerkiksi PMMP:n keikalla. Taviksia, jotka kuuntelevat musiikkinsa radiosta. Rob Zombie sanoi: ”En ole tavannut koskaan tyyppiä, joka kuunteli Slayeria yhden kesän. Olen tavannut vain tyyppejä, jotka ovat polttomerkinneet Slayerin logon ihoonsa.” Lauantain keikalla Robbie olisi tavannut kesä-Slayer -tyypin. En nyt väitä, etteivätkö myös perinteiset hevarit olisi olleet liikenteessä. Ei, vaan paikalla oli yksinkertaisesti niin paljon muuta väkeä.

Sanoin vitut ja jatkoin moshaamista yksinäni, koska olin ainoa, jolla oli pitkä tukka. Lyhyttukkaisten nuorten aloittama pitti pyöri hetken aikaa keräten voimakkaan paheksuvia katseita. Lystiä kesti muutaman biisin ajan, kunnes järkkäri tuli lopettamaan touhun. Kanssakuulijat myhäilivät tyytyväisinä järkkärin aktiivisuutta. Vahinko vain, että heidän vieressään se ainut pitkän tukan omaava heilutteli hiuslinkoaan loppukeikan ajan häiriten rauhallista tunnelmaa. Downfall aiheutti edelleen ne samat kylmät väreet, jotka pikku-Petri tunsi jo 14-vuotiaana. Sitä ei edes paikalle seisomaan tullut yleisö voi riistää minulta.

- Petri Lauronen, Susiraja Metal Club ry:n puheenjohtaja