Näytelmäarvostelu: Metsäjätti, Joensuun kaupunginteatteri

Rehellisesti sanoen en ole käynyt monesti teatterissa, mutta nyt kävin pitkästä aikaa. En ole tahallani vältellyt sitä, mutta se ei vain ole kulttuuritoimintaa, joka olisi ensimmäisenä mielessä kulttuurinnälän yllättäessä. Sen sijaan käyn keikoilla.

Kun meidän pienelle etuoikeutetulle ryhmällemme tuli tilaisuus lähteä katsomaan teatteria, tartuimme tilaisuuteen. Rehellisesti sanottuna nautin suunnattomasti ja uskon, että Metsäjätistä tulee vielä isompi – mammuttimainen! Lue vähän eteenpäin, niin kerron sinulle näytelmän tyylille uskolliseen tapaan rehellisesti, miksi sinun kannattaisi lähteä katsomaan mistä puhun. Miksi kova metallimusiikin ystävä haluaisi lähteä mukaan johonkin, jota ei yleensä mielletä lähellekään metallifanin natiiviympäristöä? Eikä tätä jättimäistä hehkutusta myöskään väritä se tosiasia, että näytöksen jälkeen paikallisessa rokkibaarissa törmäsin ohjaaja Aleksis Meaneyhyn muutaman bissen ääressä.

Ensin mieleeni tulee tietenkin musiikki, joka on näytelmässä keskeisessä roolissa. Monesti kaikenlaiset yritykset tuoda uskottavasti raskasta musiikkia näytelmässä keskeiseen rooliin ovat puheiden perusteella epäonnistuneita, jopa kiusallisia räpellyksiä. Kuin kirjanpitäjä, joka yrittää olla ”cool.” Tästä syystä ennakko-odotukseni eivät olleet järin korkealla. Ilokseni kuitenkin huomasin, että kirjailija Miika Nousiainen on Metsäjätti-teoksellaan – jonka pohjalta näytelmä on adaptoitu – osoittanut, että hänen on täytynyt olla kova metallifani - ainakin joskus. Sen verran tarkasti tämä näytelmä kertoo tarinan siitä, miten metalli tuli globalisoituvaan Törmälään 80-luvun alussa. Nousiainen on kotiläksynsä tehnyt. Henkilökohtaiseksi ilokseni Metsäjätti myös selittää ohimennen, millaisessa asemassa punk oli suomalaisessa yhteiskunnassa ennen metallin tuloa, ja millaisia samanlaisuuksia löytyy niin metalli- kuin punk-fanienkin keskuudesta. Vaikka tämä onkin asia, jota moni true metallidiggari ei ole vielä tänäkään päivänä valmis myöntämään.

Metsäjätti on kuin metallimusiikki näytelmänä: kun peruspilarit ovat kunnossa, ei tarvita mitään muuta. Soundtrack ansaitseekin erikoiskiitoksen! Kappaleet on valittu selkeästi kohtauksiin ja tunnelmiin sopiviksi. Sanoman, tunnelman ja kappaleiden väliseen rytmityksen eteen on tehty työtä ja sen myös tuntee. Erityismaininnan kappalevalinnoista ansaitsee ”hevipotpuri” kokonaisuudessaan. Vanhat kaverukset muistelevat toisen kotisohvalla, mitä se musiikki merkitsi aikuistuvalle törmäläläiselle. Potpurin aikana tarinan keskiössä olevat kaverukset selittävät metallin lyhyen oppimäärän siten, että tyhmempikin tajuaa mistä on kysymys, ja millaisella aikajanalla tietyt metallimusiikin arkki-isät esiintyivät ensimmäisen kerran suomalaisessa populaarikulttuurissa. Metsäjätti kannattaa nähdä myös, jos haluat kuulla miten näyttelijä Olli-Kalle Heimo vetää System of A Downin Chop Sueyn. Siinä on jo syytä kerrakseen löystyttämään kukkaron nyörejä parinkympin verran.

Puhutaanpa vähän tarinasta. Teatteri pakottaa keskittymään tarinaan ja hahmoihin sen keskellä. Hienoinkaan elokuva ole mitään, jos käsikirjoitus on tökeröä tauhkaa. Aiemmasta hehkutuksestani voi jo päätellä, etten joutunut pettymään tarinaan. Metsäjätti on tarina kahden ihmisen erilaisista poluista ja siitä mitä tapahtuu, kun nämä polut lopulta risteävät vuosien päästä. Se on tarina menneisyyden haamuista, ja miten ne luovat tulevaisuuden pelkomme. Se on myös tarina ystävyydestä ja kaikesta ajattomasta elämässämme; aatteen palosta, hyvän ja pahan kamppailusta sisällämme, sekä pelosta ja rakkaudesta.

Tarinan keskeisimmät henkilöt ovat Pasi (Hans Stigzelius) ja Janne (Olli-Kalle Heimo), vaneritehtaan ympärille perustetussa Törmälän kylässä varttuneet kaverukset. He saavat lohtua metallimusiikista raahatessaan vanhempiaan baarista kotiin rankan työviikon jälkeen, ja silloinkin kun jouluaattona ei saatu sähköä ja tarjolla oli vain keitettyä makaronia. Pasi lähtee Helsinkiin kauppakorkeakouluun ja Janne taas jää Törmälään vaneritehtaalle. Asiat kuitenkin monimutkaistuvat, kun Pasi kymmenien vuosien jälkeen palaa takaisin Törmälään toimittamaan saman firman työntekijöille ikäviä uutisia tulevista YT-neuvotteluista. Vanha ystävyys on koetuksella. Tarina on uskottava, aito, ja rehellinen. Dialogi on hauskaa ja paikoittain syvällisen riipaisevaa kommenttia nykyaikaistuneesta globaalista suomalaisesta yhteiskunnasta markkinavoimien armoilla sortumatta kuitenkaan liian paasaavaksi. Tarinassa käsitellään asioita, jotka voisivat sattua kenen tahansa, vaikka Joensuussakin asuvan ja elävän, elämään. Henkilöhahmot ovat uskottavan inhimillisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen. Tarina onnistuu muistuttamaan meitä siitä tosiasiasta, miten päivän päätteeksi tarvitsemme toinen toisiamme. Tunneskaala heittelee reilun kahden tunnin näytöksen aikana laidasta laitaan. Näytelmän toisella puoliskolla kuullaan maailmankaikkeuden rehellisin televisiohaastattelu, kun Stigzeliuksen näyttelemä Pasi avautuu kameralle siten, kuten jokainen vielä vähänkin omantunnon ääntään kuunteleva ison pörssiyhtiön johtohenkilö voisi oikeasti haluta tehdä. Tämän läpinäkyvämmäksi ei voi enää tulla. Kohtaus aiheuttaa takuulla repeilyä! Sisäiset ristiriidat repivät Pasia, kun menneisyyden traumat avataan. Kivulias isäsuhde ruoditaan vereslihalle. Selitetään, miksi Pasi lähti Törmälästä, ja mitkä traumat saivat Jannen jäämään. Lopussa kuitenkin kiitos seisoo, ja menneisyydelle jätetään lempeät hyvästit Black Sabbathin Planet Caravanin soidessa; nyyh!

Tyylillisesti näytelmä muuntautuu lennossa, ja näyttelijöiden rooleja vaihdellaan taitavalla rytmillä kertojasta sisäiseen ääneen ja takaisin itse hahmoksi. Tämän kaltainen musiikintäyteinen näytelmä vaatii tarkkaa ajoitusta, joka lähes huomaamattomia mokia lukuun ottamatta naulataankin iskulleen. Nicko McBrain olisi teistä ylpeä, jätkät! (Toim.huom.”Jätkä” on unisex-ilmaisu.) Lavastus on dynaaminen osiensa summa ja muokkautuu hienosti tehdasympäristöksi, baariksi, lähitavarakaupaksi ja kotisohvaksi kuin huomaamatta. Valaistus on hevikeikoillekin sopivaa ja luovat sen kuuluisan pisteen iin päälle.

Näytelmää seuratessani en voinut olla miettimättä, miten lähellä keikoilla käymisen kokemusta teatteri voi olla. Lavalla on esiintyjiä, Metsäjätin tapauksessa myös ihan oikeasti bändinäkin esiintyen, ja alhaalla on yleisö, johon esiintyjät koettavat ottaa kontaktia. Yleisössä on pari äänekkäämpää tyyppiä, ja loput jurottavat paikallaan vältellen katsekontakteja, mutta itse diggailen hiljaa meiningistä. Teatterissa on tosin henkilökohtaisempi tunnelma kuin keikoilla. Tämä voi säikäyttää herkemmän, mutta vakuutan kaiken olevan sen arvoista. En nimittäin kiellä, etteikö Janne viinaanmenevänä toimittajan urasta haaveilevana hevimiehenä saanut minuakin katsomaan peiliin ja miettimään menneisyyden vaikutusta tämän päivän minääni. (Kenties Jannessa on myös osa kirjailijaa itseään?) Silti urheana katsoin loppuun asti, mitä tuntemuksia Metsäjätti minussa herätti. Huomasin olevani tunnenälkäinen, ja irti päästettyäni tirautin pari kyyneltäkin. Tykkäsin, ja uskon, että sinäkin tykkäisit. Metsäjätin parissa tulet alitajunnassasi kulkemaan läpi koko kehityskertomuksesi näiden hienojen näyttelijöiden selostamana, aina siihen vapauttavaan katarttiseen päätökseen asti. Näytelmä saa ensi-iltansa torstaina 19.11.2015. Uskon, että lipputulot saavat teatterin pyöräyttämään näytelmää vielä useampaan kertaan kuin aluksi kaavailtiin. Mene ja koe Metsäjätti itse, ja kerro kaikille mitä tykkäsit!

- Ville Karvinen, Susiraja Metal Club ry:n hallituksen jäsen

Näytelmän soundtrack:

Black Sabbath: Iron Man

Hassisen Kone: Rappiolla

Iron Maiden: Aces High

Kiss: Heaven is on Fire

Twisted Sister: We're Not Gonna Take It

W.A.S.P.: I Wanna Be Somebody

Metallica: Battery

Metallica: Seek and Destroy

System of a Down: Chop Suey

Metallica: Blackened

Iron Maiden: The Trooper

Metallica: Fade to Black

Metallica: Sanitarium

Metallica: One

Metallica: Master of Puppets

Black Sabbath: Planet Caravan

SMC:n uusi bändiryhmä

Hei bändiläiset!

Teidän kanssanne on ollut paljon puhetta SMC:n omasta bändiryhmästä, mutta teot meidän puolelta ovat toistaiseksi olleet vielä vähäisiä. Nyt tähän tehdään muutos. 

Ajatuksena on seuraava: SMC:lle rakennetaan oma bändiryhmä, jonka tavoitteena on vahvistaa pohjoiskarjalaisten metallibändien asemaa niin kotikaupungissaan kuin valtakunnallisestikin. Miten tämä tapahtuu? Musiikkiin ei voi kukaan muu vaikuttaa kuin te itse. Näkisin, että se puoli on melko hyvin kunnossa, joten jos se ei ole rikki, ei sitä kannata korjata. Sen sijaan muu puoli, eli markkinointi, management, keikkojen saaminen yms. tuottaa monelle bändille harmaita hiuksia. Kaikilla bändeillä on omat tiedonmurusensa siitä, miten asiat menevät. Kokeneemmat bändit ovat jo nähneet, miten hommia kannattaa tehdä, ja nuoremmilta bändeiltä löytyy taas tuoretta näkemystä asioihin. 

Tarkoituksena on, että tiedonkulku helpottuu. Jokainen bändi saisi tietoa sitä vastaan, että jakaa myös omaansa hieman. Tämä tarkoittaa kaikkea keikkailuista yhteistyökumppaneihin. Mistä tilata omakustannekopiot? Keneen kannattaa olla yhteydessä, jos haluaa keikan Turusta? Millainen saatekirje kannattaa laittaa levy-yhtiöön? Kuinka hoitaa bändin raha-asioita? Miten bändin markkinointia tulisi hoitaa? Ja niin edelleen.

Visio: Kun bändit puhaltaisivat yhteen hiileen, se nostaisi pohjoiskarjalaiset bändit parempaan asemaan valtakunnallisesti metallin saralla. Jos yksikin bändi nousee laajempaan tietoisuuteen, nostaa se heti mielenkiintoa alueen muita bändejä kohtaan. Minkälainen tilanne olisi, jos Pohjois-Karjalasta tulisi jatkuvalla syötöllä valtakunnallisesti noteerattuja bändejä? 

Kuinka hommaa sitten lähdetään viemään eteenpäin? Ensin kaikki asiasta kiinnostuneet bändiläiset kerätään saman pöydän ääreen miettimään, kuinka saadaan tällainen systeemi toimimaan niin, että toiminta olisi jatkuvaa. Kaikkein parhaaseen tulokseen päästään kun te, jotka pyöritte näiden ongelmien parissa eli bändit, ratkaisisitte solmut yhdessä. SMC:n tarkoitus olisi siis antaa tälle toiminnalle taustatukea ja tarjota mahdollisuus. Kliseisesti ilmaistuna ”voimme näyttää tien, mutta teidän on kuljettava sitä”. 

Tällä hetkellä työkaluna toimii SMC:n bändiryhmä, joka löytyy täältä.

Liity ryhmään, ja ryhdytään viemään yhdessä pohjoiskarjalaista metallimusiikkia sinne, minne se kuuluukin: korkealle!

- Petri Lauronen, Susiraja Metal Club ry:n puheenjohtaja

Kenelle metalli kuuluu?

Tekstini koskien lauantain Children of Bodomin keikkaa aiheutti paljon keskustelua kommenttien edustaessa eri ääripäitä. Tämä on hyvä asia. Ilmeisesti aihe on herkkä, ja pieni darrassa tehty ampiaispesän sohaiseminen sai siivekkäät liikkeelle puolustamaan omia näkökantojaan.

Onko keikalla käyttäytymiselle olemassa sääntöjä? Onko metallikeikka vain true-hevareiden keskinäinen runkkurinki, vai onko myös tavallisella kansalla oikeus osallistua joko tarkkailijana tai diggailijana? Voiko PMMP:tä tai sen kuulijakuntaa asettaa samalla tavalla muottiin kuin metalliporukoita? Ilmeisesti ei (sain kuulla tästä myös kotona).

Mikä sitten kirvoittaa minut vielä ruotimaan tätä aihetta syvemmältä? Se tosiasia, että kun olin tuolla keikalla, olin vähemmistön edustaja. Alkukantainen käyttäytyminen, joka ainakin aiemmin metallikeikoilla on ollut se vallitseva fiilistelymuoto, osoittautui tällä kertaa liian vaaralliseksi ja paheksuttavaksi. Tästä avauduttuani jengi sitten kilahtelee, että kukin tallaa tyylillään. Asetelma on täydellinen sopan lisähämmentämiseen.

Metallimusiikki edustaa minulle kapinaa ja voimaa. Olen elänyt tuon kulttuurin ympäröimänä jo niin kauan, että se on muovannut identiteettiäni melko raskaalla kädellä. Kapina on rohkeutta olla asioista eri mieltä. Kapina on uskallusta olla erilainen kuin valtavirta. Kapina edustaa kykyä kulkea omia polkujaan. Voima taas kuvaa musiikin tuomaa hyvää tunnetta ja uskallusta seistä sanojensa takana. Voima on itsensä löytämistä. Voima on parhaimmillaan sitä, että tuntee olevansa kotona omassa kehossaan, joka on erilainen kuin suurimmalla osalla vastaantulijoista - enkä puhu nyt rumasta naamastani.

Käytännössä minulle on aivan sama, keitä tuolla keikoilla pyörii. Otan avoimin sylin sinne vastaan niin papat kuin pikkutytötkin. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisin valmis muuttamaan kulttuuria ja käytöstä, jossa mielestäni ei ole mitään vialla. Metalli on minulle muutakin kuin musiikkia. Se on elämäntapa. Tässä on ehkä juurikin se asia, mistä kiikastaa. Tuolla kyseisellä keikalla elämäntapahevari oli liian suuressa ristiriidassa niiden kanssa, joille metalli on vain musiikkia. Liian erilainen, liian vaarallinen. Tämä peilautuu myös omiin fiiliksiini erilaisuuden ja vaarallisuuden vastakohtina.

Voisiko tämä sitten olla kilpeni metallin valtavirtaistumista vastaan? En osaa sanoa. Mielestäni metallimusiikki on luonteeltani sellaista, että se kuuluu pinnan alle. Sama koskee suurinta osaa rock-musiikin äärigenreistä. “Maggots crawling in her cunt / I just love to lick that shit / Bury you in a slimy grave / You will rot forever there!” Näin lauleskeli Maniac (Mayhem) 80-luvulla. En voisi oikein kuvitella kadulla vastaan kävelevän kukkahattutädin hyräilevän  Chainsaw Gutsfuckia. Tuskin näin tuleekaan tapahtumaan.

Mitäs tämä kaikki nyt sitten oikein tarkoittaa? Ovatko elämäntapahevarit ja pelkän musiikin kuuntelijat keskenään kissoja ja koiria? Pitäisikö kumpienkin tulla hieman vastaan ja koitella elää sulassa sovussa käsi kädessä? Mielestäni ei, koska eikö se juuri tapa sen kapinan, intohimon, vihan, rakkauden ja vaarallisuuden, joita metalli edustaa. Mutta koska hiekkalaatikko on sama, meidän tulee kuitenkin ymmärtää, ettemme ole samoista muoteista veistettyjä. 

Metalli on ristiriitoja. Keskustelu jatkukoon.

- Petri Lauronen, Susiraja Metal Club ry:n puheenjohtaja

Viimeinen mohikaani

Vaihe 1: Poista hattu ja ponnari päästäsi. Aseta hattu vyölle tai taskuun ja ponnari ranteesi ympärille. Vaihe 2: Siirrä kädet reisillesi tukemaan liikkumista. Vaihe 3: Heiluta päätäsi edestakaisin vartalon jatkaessa liikerataa. Vaihtoehtoisesti voit myös pyörittää päätäsi muodostaen samalla tuulimyllyn viereisille katsojille. Tarkoituksena on saada hiuksesi liikkumaan rytmikkäästi musiikin tahtiin. Oppineet kutsuvat tätä moshaamiseksi.

Olin katsomassa Children of Bodomia Joensuun Laulurinteellä Insomnium-Sonata Arctica-COB-Nightwish -megakonsertissa. Bodom on yksi niistä bändeistä, joiden takia siirryin teininä kuuntelemaan metallimusiikkia. Muistan vieläkin kun pikku-Petri ihmetteli, kuinka on mahdollista soittaa tuolla tavalla? Miksi örinälaulu kuulostaa niin hyvälle? Children of Bodom ei pettänyt vieläkään ja varsinkin Downfallin kaltaiset ikivihreät nostavat karvat pystyyn pelkästä ajatuksesta, siis hyvän mielen osoituksena. Rautaista työskentelyä rautaisilta ammattilaisilta. Pidin! Entäs pitikö yleisö?

Katselin keikan aikana ympärilleni. Yleisö oli mielestäni hieman laimea. Vieressäni oli kaksi noin 10-vuotiasta tyttöä kukkanauhat kaulassaan sekä ihmisiä, jotka olivat mummoni ikäisiä. Suurin osa yleisöstä oli niin sanottua normaaliväkeä, jotka kävelevät vastaasi kaupassa, kaupungilla ja torilla. Katsoin ympärilleni uudelleen, enkä nähnyt yhtään stereotyyppistä hevaria. Pitkät tukat, bändipaidat, niittivyöt ja rässiliivit loistivat poissaolollaan. Edessäni noin kymmenkunta nuorta aloitti pitin, johon hyppäsin innokkaana mukaan. Takana olevat kilometrit kuitenkin päättivät puolestani, että pittausta voi harrastaa vain yhden biisin ajan, ja näin vetäydyin takaisin paikalleni. Takanani oleva pariskunta keskusteli biisien välissä: Nainen: "Miksi nuo hyppivät ja juoksevat toistensa päälle?" Mies: "En tiedä. Ehkä se on jokin rituaali.”

Älysin, että olin oikeasti vähemmistön edustajana. Children of Bodom on yksi Suomen menestyneimmistä yhtyeistä, ja suurin osa yleisöstä oli käytännössä samanlaista kuin esimerkiksi PMMP:n keikalla. Taviksia, jotka kuuntelevat musiikkinsa radiosta. Rob Zombie sanoi: ”En ole tavannut koskaan tyyppiä, joka kuunteli Slayeria yhden kesän. Olen tavannut vain tyyppejä, jotka ovat polttomerkinneet Slayerin logon ihoonsa.” Lauantain keikalla Robbie olisi tavannut kesä-Slayer -tyypin. En nyt väitä, etteivätkö myös perinteiset hevarit olisi olleet liikenteessä. Ei, vaan paikalla oli yksinkertaisesti niin paljon muuta väkeä.

Sanoin vitut ja jatkoin moshaamista yksinäni, koska olin ainoa, jolla oli pitkä tukka. Lyhyttukkaisten nuorten aloittama pitti pyöri hetken aikaa keräten voimakkaan paheksuvia katseita. Lystiä kesti muutaman biisin ajan, kunnes järkkäri tuli lopettamaan touhun. Kanssakuulijat myhäilivät tyytyväisinä järkkärin aktiivisuutta. Vahinko vain, että heidän vieressään se ainut pitkän tukan omaava heilutteli hiuslinkoaan loppukeikan ajan häiriten rauhallista tunnelmaa. Downfall aiheutti edelleen ne samat kylmät väreet, jotka pikku-Petri tunsi jo 14-vuotiaana. Sitä ei edes paikalle seisomaan tullut yleisö voi riistää minulta.

- Petri Lauronen, Susiraja Metal Club ry:n puheenjohtaja

Levyarvostelu: Nightwish – Endless Forms Most Beautiful

Mistähän tässä aloittaisi? Nightwishista ja heidän musiikistaan on vaikea puhua samalla tavalla kuin mistä tahansa muusta bändistä, koska yli vuosikymmenen kestänyt intohimoinen fanitus on todellakin jättänyt allekirjoittaneeseen jälkensä. Minkään toisen bändin musiikkiin en ole kasvanut kiinni samalla tavalla. Minkään toisen bändin musiikki ei aiheuta samanlaisia fiiliksiä. Minkään toisen bändin uutta levyä en odota aina yhtä malttamattomana. Nightwishin uusi levy on aina Nightwishin uusi levy. (Minkään muun bändin levyä en menisi myöskään ostamaan yömyynnistä, jollaisen joensuulainen levykauppa Levy-Eskot viime yönä järjesti heti puolen yön jälkeen.) Endless Forms Most Beautiful on siitä erityislaatuinen tapaus bändin diskografiassa, että sillä laulaa Floor Jansen. Tuo Hollannin jumalainen lahja maailmalle. Jo pelkästään tämän naisen takia ja erityisesti hänen laulutaitonsa tietäen odotukset levyä kohtaan olivat pilvissä.

Albumilta etukäteismaistiaisina julkaistut kappaleet Élan ja Shudder Before the Beautiful jättivät toisistaan hyvin paljon eroavat vaikutelmat: Élan oli suoraan sanottuna pettymys. Tasapaksu, ”ihan kiva”, radioystävällinen (mitä muuta tämä sana voi olla kuin kirosana?). Levyn avausraitana toimiva SBtB sen sijaan lunasti odotuksia jo jossain määrin. Biisi toimii erityisen hyvin nimenomaan avausraitana: se antaa kuuntelumatkalle todellakin lentävän lähdön mahtipontisine orkestereineen ja tarttuvine kertosäkeineen.

Olen kuunnellut levyn nyt ehkä viitisen kertaa läpi enemmän tai vähemmän ajatuksen kanssa. Tällä hetkellä vaikutelma on se, että levyn alkupuoli vakuuttaa, sitten tulee muutaman biisin mittainen suvantovaihe, jonka jälkeen räjäytetään viimeiset paukut. Shudder Before the Beautiful ja Weak Fantasy ovat todella kovia kipaleita, joiden perään – hassua sinänsä – parjaamani sinkkubiisi Élan istuu varsin hyvin. Yours Is an Empty Hope ruoskii koneen taas hetkeksi aikaa kovemmille kierroksille, kunnes rauhoitutaan Our Decades in the Sunin herkin ja kaunein sävelin. My Waldenin irkkuilut alkavat muutaman kuuntelukerran jälkeen miellyttää korvaa enemmän ja enemmän. Troy Donockley on paikkansa bändissä ansainnut, vaikken henkilökohtaisesti hänen pillejään ihan jokaiseen biisiin kaipaa. Nimibiisi Endless Forms Most Beautiful, Edema Ruh ja Alpenglow sotkeutuvat mielessäni vielä keskenään; ne vaativat siis vielä lisää kuuntelua. Huonoiksi biiseiksi en näitäkään tuomitse, ne vain tuntuvat jotenkin vaisummilta levyn hyvin rullaavan alkupuolen jälkeen. The Eyes of Sharbat Gula on instrumentaali, joka katkaisee meiningit hetkeksi ja lämmittelee kuulijaa loppuhuipennusta varten. Ja voi jestas, mikä grande finale se onkaan! Rapsakat 24 minuuttia kestävä The Greatest Show On Earth on ehkä jopa hienointa, mitä Nightwish on koskaan tehnyt. Se ei ole biisi muiden joukossa, se on… jotakin suurempaa. Nyt mennään nimittäin semmoisten asioiden äärelle, jotka vaativat kaikki käytettävissä olevat ylisanat ja maalailevat kuvailut. Siksi en oikein osaakaan tai uskallakaan osuvasti tokaista, mistä oikein on kyse. ”Haltioitunut” voisi olla aika hyvä sana kuvaamaan tämän eeppistäkin eeppisemmän megatöräyksen herättämiä oloja. Siitä huolimatta, että kappaleella on kestoa melkein puoli tuntia, ja että on niin maan perkuleen eeppistä kamaa, niin TGSOE toimii. Se on ilmava, se hengittää, se elää. Ja kuulija hengittää ja elää mukana. Ja kun musiikki hiljenee ja levy loppuu, olo on ehkä hieman hengästynyt, mutta myös vapautunut.

Endless Forms Most Beautiful on Kokonaisuus isolla koolla. Sen osaset kannattelevat toinen toistaan, ja elämän ihmeellisyyttä korostava tematiikka on vahvasti esillä kautta linjan. Kuten jo aiemmin sanottu Élanin kohdalla, myös heikommat lenkit löytävät oman paikkansa tästä kokonaisuudesta. Kaikki levyn osatekijät soivat hienosti yhteen ja kertovat samaa tarinaa. Floor Jansen ei revittele niin paljoa laulussaan kuin olisin itse toivonut, mutta hienostihan nainen vetää silti, ei siitä pääse mihinkään.

Aion kuunnella levyn tänään vielä ainakin pari kertaa, ja uskon saavani siitä joka kerralla enemmän irti. Juttua riittäisi kyllä tätäkin tekstioksennusta enemmän, mutta tähän on ehkä ihan hyvä lopettaa. Onneksi olkoon ja kiitos Nightwish: te olette tehneet sen taas. Ankara fanitukseni jatkukoon.

- Anna-Leena Harinen, Susiraja Metal Club ry:n varapuheenjohtaja