SMC vs. raha

Puhutaas välillä rahasta. Aika monesti meille tulee ehdotuksia kaikenlaisista jännistä projekteista, jotka olisi hemmetin kiva toteuttaa, jos olisi rahaa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on selventää sitä, mistä raha meidän toiminnan pyörittämiseen tulee. En halua kirjoittaa sadatta musiikkialan avautumista siitä kun nyyh, ei ole oravannahkoja tarpeeksi, että voisi rokkikukkoilla baaritiskillä. Näissä hommissa ei raha liiku ja jos joku on rahan perässä, suosittelen leikkaamaan tukan ja menemään oikeisiin töihin.

Rahaa tulee käytännössä kolmesta eri lähteestä: pääsylipuista, jäsenmaksuista ja fanituotemyynnistä. Rahaa menee keikkailtojen kulujen kattamiseen, promootioon, bändien syöttämiseen ja juottamiseen, bändien kulujen kattamiseen ja sekalaisten hallintokulujen kattamiseen. Useimmiten saadaan maksettua bändeille myös liksaa. SMC:n porukka ei rahoja saa, eikä rahakorvausta työlle kukaan ole ikinä kysynytkään. Käytännössä siis kaikki menee kulujen kattamiseen.

Tarkka taloudenpito on elinehtona tämmöiselle tivolille. Jokainen teippirullan hankinta funtsitaan erikseen ja jokainen euro pistetään venymään. Kun tehdään itse, säästetään. Somistusbudjetit pystytään pitämään parissakympissä siksi, että toisen roska on toisen aarre. Kokemuksen kautta pystytään hyvin tarkkaan ennustamaan se, kuinka paljon mikäkin keikkailta vetää porukkaa. Joskus tulee pettymyksiä ja joskus onnistumisia.

Kassareserviä pitää olla sen verran, että toiminta ei lopu, jos yksi keikkailta menee huonosti. Paikataan sitten seuraavalla illalla ja muilla tuloilla. Sen sijaan pari kertaa on ollut tilanne, jossa reservi on käytetty epäonnistumisien seurauksena käytännössä kokonaan. Ei tarvita kuin yksi kommunikaatiokatkos, niin kassa vajuu. Keikkaillaksi kaupunkiin rantautunut blashyrk saa ihmiset jäämään himaan, jolloin lipputulot harvoin riittävät kaikkien kulujen kattamiseen.

Olemme saaneet ”amatööriporukaksi” jopa yllättävän hyvän maineen keikkajärjestänä Suomessa. Vaikka maksamamme keikkaliksat eivät päätä huimaa, bändit joustavat monesti meidän kohdalla rahasta ihan vain siksi, koska haluavat tulla meille soittamaan. On sitten paljon kivempaa maksaa bändille vaikka edes parikymppiä enemmän kuin on aiemmin sovittu. Tämä ei aina tietenkään onnistu, mutta ajatustasolla pidän tästä meiningistä: olisihan se kakkaa, jos bändi joustaa ensin, eikä saa siitä konkreettista kiitosta.

Jokakesäinen Surmakuja on sitten ihan oma lukunsa. Tapahtuman sisäänpääsy on ilmainen, joten raha on revittävä jostain muualta. Menneinä vuosina kaupunki on rahoittanut 50 % kuluista. Toinen puolikas on rahoitettu SMC:n omasta pussista ja muutaman sponsorin avulla. Sponsoreiden hankinta on kuitenkin vaikeaa: yleensä yhdistyshommia hoidetaan iltaisin eli silloin, kun meidän porukka ei ole töissä tai koulussa. Myynti rajoittuu aikataulun hankaluuden lisäksi osaamiseen. Tämän takia kulut pidetään minimissään.

Suomeksi sanottuna kulujen minimoiminen tarkoittaa paikallisia bändejä, koska matkakuluja ei käytännössä ole. Tämä on luonut kuitenkin eräänlaisen win-win -tilanteen: Surmikselle tulee paljon sellaista porukkaa, jotka eivät muuten käy SMC:n keikoilla. Näin paikalliset bändit pääsevät esiintymään uuden yleisön edessä. Myös meitä rahallisesti tukeva kaupunki tykkää siitä, että esitellään mieluummin paikallista osaamista kuin että buukattaisiin joku muualta tuleva kuuluisuus. Sitten vielä viimeisenä: Moni tyyppi on sanonut, että Surmis toimii rokkiviikonlopun starttaajana. Bändit ja yleisö tykkäävät, kun hommat hoituvat kavereiden kesken. Meininki onkin ollut joka kerta taattu! Kyseessä on myös SMC:n viimeinen tapahtuma ennen kesälomaa, joten hommat kulminoituvat kyseiseen torstaihin myös SMC:n porukoilla.

Loppuun vielä pohdinta siitä, millaista homma olisi, jos kassaan päätyisi vaikka lottovoiton seurauksena paljon rahaa. Tietysti sitä pystyttäisiin kanavoimaan bänditoiminnan kehittämiseen, jota hoitamaan pystyisi palkkaamaan tyypin. Näkisimme myös tunnetumpia bändejä kohtuullisella sisäänpääsymaksulla. Eikä olisi enää painetta kassajonossa, kun ostan uuden rullan jesaria…

Nääh, tuntuu liian vieraalta, helpolta. Ei bändit ikinä opi pääsemään pitkälle, jos ei tarvitse tunkea käsiä paskaan. Yhteisöllisyys syntyy siitä, kun tulet katsomaan kaverin bändiä support-mielessä, tai kun jauhat shittiä vierailevan bändin rumpalin kanssa baaritiskillä. Tunnetumpiakin bändejä pääsee kyllä katsomaan. Kerubi ja Ilosaarirock pitävät tästä huolen ja jos ei tarjonta riitä, junat ja bussit kulkevat joka suuntaan. Väittäisin, että ihan hyvin meillä menee. Ja vaikka näihin hommiin onkin sellainen viha-rakkaussuhde, en silti vaihtaisi mitään pois. Mistään hinnasta.

Hyvää rokkiviikkoa kaikille!

- Petri Lauronen, Susiraja Metal Club ry:n puheenjohtaja