Levyarvostelu: Nightwish – Endless Forms Most Beautiful

Mistähän tässä aloittaisi? Nightwishista ja heidän musiikistaan on vaikea puhua samalla tavalla kuin mistä tahansa muusta bändistä, koska yli vuosikymmenen kestänyt intohimoinen fanitus on todellakin jättänyt allekirjoittaneeseen jälkensä. Minkään toisen bändin musiikkiin en ole kasvanut kiinni samalla tavalla. Minkään toisen bändin musiikki ei aiheuta samanlaisia fiiliksiä. Minkään toisen bändin uutta levyä en odota aina yhtä malttamattomana. Nightwishin uusi levy on aina Nightwishin uusi levy. (Minkään muun bändin levyä en menisi myöskään ostamaan yömyynnistä, jollaisen joensuulainen levykauppa Levy-Eskot viime yönä järjesti heti puolen yön jälkeen.) Endless Forms Most Beautiful on siitä erityislaatuinen tapaus bändin diskografiassa, että sillä laulaa Floor Jansen. Tuo Hollannin jumalainen lahja maailmalle. Jo pelkästään tämän naisen takia ja erityisesti hänen laulutaitonsa tietäen odotukset levyä kohtaan olivat pilvissä.

Albumilta etukäteismaistiaisina julkaistut kappaleet Élan ja Shudder Before the Beautiful jättivät toisistaan hyvin paljon eroavat vaikutelmat: Élan oli suoraan sanottuna pettymys. Tasapaksu, ”ihan kiva”, radioystävällinen (mitä muuta tämä sana voi olla kuin kirosana?). Levyn avausraitana toimiva SBtB sen sijaan lunasti odotuksia jo jossain määrin. Biisi toimii erityisen hyvin nimenomaan avausraitana: se antaa kuuntelumatkalle todellakin lentävän lähdön mahtipontisine orkestereineen ja tarttuvine kertosäkeineen.

Olen kuunnellut levyn nyt ehkä viitisen kertaa läpi enemmän tai vähemmän ajatuksen kanssa. Tällä hetkellä vaikutelma on se, että levyn alkupuoli vakuuttaa, sitten tulee muutaman biisin mittainen suvantovaihe, jonka jälkeen räjäytetään viimeiset paukut. Shudder Before the Beautiful ja Weak Fantasy ovat todella kovia kipaleita, joiden perään – hassua sinänsä – parjaamani sinkkubiisi Élan istuu varsin hyvin. Yours Is an Empty Hope ruoskii koneen taas hetkeksi aikaa kovemmille kierroksille, kunnes rauhoitutaan Our Decades in the Sunin herkin ja kaunein sävelin. My Waldenin irkkuilut alkavat muutaman kuuntelukerran jälkeen miellyttää korvaa enemmän ja enemmän. Troy Donockley on paikkansa bändissä ansainnut, vaikken henkilökohtaisesti hänen pillejään ihan jokaiseen biisiin kaipaa. Nimibiisi Endless Forms Most Beautiful, Edema Ruh ja Alpenglow sotkeutuvat mielessäni vielä keskenään; ne vaativat siis vielä lisää kuuntelua. Huonoiksi biiseiksi en näitäkään tuomitse, ne vain tuntuvat jotenkin vaisummilta levyn hyvin rullaavan alkupuolen jälkeen. The Eyes of Sharbat Gula on instrumentaali, joka katkaisee meiningit hetkeksi ja lämmittelee kuulijaa loppuhuipennusta varten. Ja voi jestas, mikä grande finale se onkaan! Rapsakat 24 minuuttia kestävä The Greatest Show On Earth on ehkä jopa hienointa, mitä Nightwish on koskaan tehnyt. Se ei ole biisi muiden joukossa, se on… jotakin suurempaa. Nyt mennään nimittäin semmoisten asioiden äärelle, jotka vaativat kaikki käytettävissä olevat ylisanat ja maalailevat kuvailut. Siksi en oikein osaakaan tai uskallakaan osuvasti tokaista, mistä oikein on kyse. ”Haltioitunut” voisi olla aika hyvä sana kuvaamaan tämän eeppistäkin eeppisemmän megatöräyksen herättämiä oloja. Siitä huolimatta, että kappaleella on kestoa melkein puoli tuntia, ja että on niin maan perkuleen eeppistä kamaa, niin TGSOE toimii. Se on ilmava, se hengittää, se elää. Ja kuulija hengittää ja elää mukana. Ja kun musiikki hiljenee ja levy loppuu, olo on ehkä hieman hengästynyt, mutta myös vapautunut.

Endless Forms Most Beautiful on Kokonaisuus isolla koolla. Sen osaset kannattelevat toinen toistaan, ja elämän ihmeellisyyttä korostava tematiikka on vahvasti esillä kautta linjan. Kuten jo aiemmin sanottu Élanin kohdalla, myös heikommat lenkit löytävät oman paikkansa tästä kokonaisuudesta. Kaikki levyn osatekijät soivat hienosti yhteen ja kertovat samaa tarinaa. Floor Jansen ei revittele niin paljoa laulussaan kuin olisin itse toivonut, mutta hienostihan nainen vetää silti, ei siitä pääse mihinkään.

Aion kuunnella levyn tänään vielä ainakin pari kertaa, ja uskon saavani siitä joka kerralla enemmän irti. Juttua riittäisi kyllä tätäkin tekstioksennusta enemmän, mutta tähän on ehkä ihan hyvä lopettaa. Onneksi olkoon ja kiitos Nightwish: te olette tehneet sen taas. Ankara fanitukseni jatkukoon.

- Anna-Leena Harinen, Susiraja Metal Club ry:n varapuheenjohtaja

Haastattelussa Distral

Seuraava SMC Live! lähestyy kovaa vauhtia. Kävimme tapaamassa Ravintola La Barren lavan 11.4. viimeisenä valtaavaa joensuulaislähtöistä, mutta ympäri Suomea levittäytynyttä hardcorepumppu Distralia. Paikalla bändistä olivat Juksa ja Mikko.

Keitä olette, ja mikä on bändinne sanoma?

Mikko: Mie oon Mikko Jormakka, ja mie oon Distralissa basistina ja toisena laulajana.

Juksa: Mie oon Juksa, Palviaisen Juksa, ja mie oon rumpalina. Siis Distralissa, samassa bändissä.

Mikko: Bändin sanoma.. niin kuin muutkin HC-bändit, yritetään tarkkailla tätä aikaa missä eletään ja tuoda siitä epäkohtia ja ongelmia esiin. Yritetään sanoa niihin myös, jos mahollista, niin jonkinsortin kantakin, että voiko sen hoitaa paremmin vai ei, harvoin voi.

Mitkä ovat historianne tärkeimmät koho- ja käännekohdat?

Mikko: Oiskohan se ollut se Rokit sillon?

Juksa: Se ei ollu vielä Rokitti sillon, kun se oli… Mikä helvetti se oli? Rockbirds! 2007 tai 2006, en muista.

Mikko: Se oli kuitenkin semmonen bändiskaba, mihin lähetettiin demo, ja oliko se sitten yleisöäänestyksen myötä?

Juksa: Joo, yleisöäänestyksen kautta netistä, ja sitä soitettiin OiFm:llä. Siihen valittiin viisi bändiä, jotka studiossa äänittivät. Eikun siinä oli vielä keikkakin. Sit siitä karsiutu viisi, ja ne pääsi studioon äänittämään demot, sit oli yleisöäänestys, jonka voittaja pääs levyttämään tonne Pilfinkille ylämyllylle, tonne Pilfink Recordsille. Siinä tuli tuo eka levy Orders Overload. 2007 julkastiin, oisko ollu kevväällä. Se ei ollu vielä siinä, että pääs Ilosaarirokkiin, mut seuraavana vuonna tuli se palkinto, että oltii Töminässä, 2008.

Mikko: Sillon mie en ollu siinä vielä mukana, mut sillon siinä oli Juksa ja Simo..

Juksa: Simo, Andy ja Samu, siis siinä levyn tekemisen aikaan,  mutta sitten Andy lähti pois bändistä sen jälkeen Make soitti siellä töminässä. Tais olla Maken joku kolmas keikka ehkä.. Sitten oli tietysti rundi 2010, se oli Venäjälle. Sit Samu lähti 2011 ja Mikko tuli viikko siitä sit bändiin.

Mikko: Sillon meillä oli suunnitteilla se Eurotour. Eli alun perin siinä oli, kaks ja puol viikkoa ja montako keikkaa, kakstoistako se oli? Ja päälle 6000 kilsaa.

Juksa: 6700 muistaakseni ajettiin.

Mikko: Se oli ihan naurettava se alkuperäinen suunnitelma. Niistä sitten karsiutui varmaan puolet pois. Soitettiinkohan me kuus sitten...

Juksa: Promoottorit aina ryssi niitä keikkoja jokapuolella, varsinkin Puolassa.

Mikko: Siitä vähän eteenpäin, 2013, tehtiin se omakustanne, Prospective Outcome, ja demoja ollaan tehty siinä välissä, vaikka hyrymykket. Viimesin hieno juttu oli, kun päästiin korkkaamaan tuo Ilosaarirockin Töminä viime kesänä. Se oli siistii.

Miltä tuntui startata viime kesän Ilosaarirock?

Mikko: Se oli ihan sika hauskaa, kun tuntu että pääs vihdoinkin semmoselle festarikeikalle, ja näki millasta se on bändinä olla siellä, kun niin monena vuonna oon ollu just Ilosaarirockissa vapaaehtoisena, siellä on aina ollu sillein töissä, ja nyt siinne pääs sillein artistina kattomaan, että millasta se on siitä näkökulmasta, joten oli mielettömän hauskaa.

Juksa: Oliskohan se ollu kevväällä, vuos sitten suunnilleen, kysy meitä sinne, että ollaanko innokkaita lähtemään tonne. Ei siinä paljoo tarvinnu miettii. Mie vastasin sille suorilta, kysymättä muilta, että soppiiko.

Mikko: Sit Juksa vaan laitto meille tekstiviestit, että oltas menossa Töminään, että onhan se jo ok, kun jo lupasi.

Juksa: Ja hauskaa oli, kun onhan se Ilosaarirock lähinnä sydäntä, niin totta kai, ihan huippuahan se oli.

Mitä eroa on soittaa metalli- ja punk-yleisölle?

Juksa: No minun mielestä ainaki punkyleisö liikkuu vähän enemmän siellä ja hakee sitä fiilistä. Ja metallin porukka on sellasta, että ne taas kuuntelee sitä soittamista ja niitä biisejä, siinä missä punkki heiluu kännissä menemään silleen ja tälleen. Sama se, mikä keikka on, molempia tyyppejä löytyy joka kerta.

Mikko: Se on ollut mukava huomata, ettei ole koskaan tullut sellaista musiikkipoliisia vastaan, joka vain katsoo nyrpeenä meitä, ettei tommosta sekasotkua saa soittaa. Onhan se aika monimuotonen tuo meidän musiikki. Ei mee lokeroon suoraan ekana.

Juska: Oltiinhan me siellä Eurotourilla sellasessa kokonaan metallitapahtumassa.

Mikko: Nocturnal Arts oli siellä Slovakiassa, se oli joku enemmän tämmönen black metal-tapahtuma, pikkufestari. Siellä se yleisö oli huomattavasti. metallipainotteisempaa. Ne just kuunteli. Kaikki ne viis ihmistä jotka suostu jäämään, kuuntelikin sitten loppuun asti. Olivat jälkeenpäin tosi mielissään keikasta ja kiittelivät kovasti, että hyvä keikka. Ne  kaikki viis.

Miten näette hardcoren aseman raskaampaan musiikkiin verrattuna?

Juksa: HC tuntuu kokoajan nostavan päätänsä. Hc bändejä tullee kokoajan lisää ja keikkoja on enemmän. Metalli on taas niin suosittua, ettei se tästä maasta lähe ikinä kulumallakaan pois. Metallilla taas on paljon ylitarjotaa HC:seen verrattuna, ja suoraviivaiselle HC:lle tuskin löytää joka viikonloppu kuulijakuntaa omasta kaupungista, toisin kun metallista. Sille lyötyy aina kuulijakuntaa, kuhan esiintyjissä on vaihtuvuutta.

Mikko: HC:ssä on tietynlainen kehittyminen tapahtunu, se on muuttunut paljon monimuotoisemmaks. Ihan kun metallillekkin kävi aikana.

Juksa: Tulee HC:llekin näitä alalajeja. Mekin tituleerataan itteemme melodiseksi HC:ksi. Se melodisuus tulee siinä, että on se halu tuoda niitä musiikin eri tasoja siihen. Simo ja Make osaisivat vastata paremmin tähän. Myöhän ei biisejä tehä Mikon kanssa. Mikko tekee sanoja kyllä, mutta muuten me keskitytään siihen sovittamispuoleen. Ollaan siitä sovittajaimmeisiä, kun taas biisit tulee just Simolta ja Makelta.

Mistä johtuu suosionne Itä-Euroopassa ja Venäjällä?

Mikko: Distral on niin helppo lausua itäeurooppalaisen ja venäläisen suuhun.

Juksa: Kyllähän yllähän se yllätti siellä rundilla, että ne ties meidän biisien nimiä ja ties ylipäätään meidät.  Se oli sillain, et ”mitä vittuu”, ei Suomessa kukaan tiiä meitä, Joensuussa ehkä muutama. Kai ne on ne ihmiset siellä semmosia, että punkki-hc -systeemi kiinnostaa. En tiiä. Enkä ees muista muutenkaan, kun olin aikamoisessa hutikassa siellä. Mutta itse kysymys... En tiedä.

Mikko: Kai me ollaan vaa niin kommeita.

Juksa: Nii, luultavasti siitä.

Mitä on vielä tulossa yhtyeeltä tulevaisuudessa?

Mikko: Ollaan varmaan puoli vuotta uusia biisejä reenailtu ja nyt sit niitä nauhottelemmaan.

Juksa: Studion uumeniin.

Mikko: Nii, tissiä läpsyttelemmään. Se mitä teemme uudella matskulla, jää yllätykseksi.

Ja lopuksi terveiset ihmisille, miksi kannattaa tulla seuraavaan SMC Liveen!

Mikko: Saa kaljaa halvalla, ja kohtuullisia live-esiintymistä. En tiiä kahdesta muusta bändistä, mut innolla ootan, mitä sieltä on tulossa. Uskon, kuten monet illat olen La Barressa viettänyt, siellä tulee olemaan hyvin viihtyisää hyvä ilmapiiri, ja olettaisin, että olisi keväinen fiilis. Lupausta ilmassa.

Juksa: Äkästä meininkiä on tulossa.  Siksi varmasti kannattaa tulla, että ehkä saattaa tulla ennenkuulumatonta materiaalia, jota ei olla soitettu millään keikalla. Barre on aina hyvä mesta, ja erittäin komeita miehiä!

Distralin nettisivut
Distral Bandcampissa
Distral Facebookissa

- Petja Haimila & Ville Karvinen / Susiraja Metal Club ry:n hallituksen jäsenet

Keikkaraportti: Moonsorrow, Sotajumala ja Inthraced @ Kerubi

En ollut kieltämättä pitkään aikaan odottanut mitään keikkaa näin kovasti. Kaikki kolme illan esiintyjää on tullut joskus todistettua livenä, ja kahden viimeisen bändin näkemisestä on kulunut aikaa jo useampi vuosi. Moonsorrow on ollut itselleni vuosien saatossa ehkäpä se kaikkein tärkein metallibändi, jonka fanitus on vain syventynyt aina siitä lähtien, kun ostin albumin Voimasta ja Kunniasta lukion ekskursiolla Helsingin Free Record Shopista. Ja mikäs siinä, kun illan anti oli muutenkin sangen herkullinen, ainakin noin periaatteessa.

Homman avasi joensuulainen Inthraced. Keikan ensi-iskuilla luulin harmikseni, ettei paikalle ollut eksynyt juuri ollenkaan väkeä. Mutta kuten niin usein Kerubissa, ravintolan puoli siirtyy saliin vasta ensimmäisen biisin aikana, ja avausrallin loputtua huomasin olan yli vilkaistessani, että sali oli jopa yllättävän täynnä. Paikalliset bändit kiinnostavat ja hyvä niin. Inthraced on kehittynyt muutamassa vuodessa mielestäni yhdeksi maamme lupaavimmista melodista death ja black metalia yhdistelevistä orkestereista. Kun tähän ynnätään vielä virtuoosimainen soittotyöskentely, voidaan tulevaisuuden ennustaa olevan suotuisa. Seuraava keikka taitaakin olla Wacken Metal Battlessa Kuopion Henkassa, joten ei vielä tiedä mitä kaikkea tästä seuraa.

Sotajumala oli illan toinen esiintyjä. Bändi julkaisi omakustannealbumin taannoin, ja ilmoitti lopettavansa, mikäli ottaa rahallisesti persnettoa prosessista. Rohkea veto ja hyvin mielenkiintoinen sellainen. Vaikka kyseessä on hieno bändi, ja esimerkiksi Teloitus pyörähtelee vieläkin omalla lautasella, mielestäni uusin levy Raunioissa oli ehkä Sotajumalan heikoin esitys yhdessä sitä edeltävän Kuolemanpalveluksen kanssa. Lähdin näin ollen semisti skeptisenä keikalle. Kuinkas sitten lopulta kävikään! Keikka oli silkkaa murhaa alusta loppuun. Yllätyksekseni myös uudet biisit toimivat tiukasti livenä. Sotajumala on LIVEBÄNDI! Pitti ja fleda pyöri kysymättäkin, ja koko yleisö oli hyvin messissä. Olipas lievästi ilmaistu. Orkesterin ja eritoten nokkamies Mynnin lavaesiintyminen on niin karismaattista, että yleisö syö vaikka kourallisen matoja bändin kädestä. Aivan loistavaa!

Varoitus! Keikkakokemus on suodatettu fanilasien lävitse. Saattaa sisältää kritiikinjäämiä. Olin Sotajumalan pitin jäljiltä fyysisesti melko rikkinäinen mies. Illan pääesiintyjän läsnäolo sai kuitenkin staminan ehtymään. Näin viimeksi Moonsorrowin Varjoina kuljemme kuolleiden maassa -levyn julkkarikeikalla Nosturissa, ja se oli yksi hienoimpia keikkakokemuksia, joita allekirjoittanut on todistanut. Tilasin etukäteen vähintään uskonnollista kokemusta, ja sellaisen myös sain. Voi veljet, mikä keikka! Mitä tähän voi sanoa? Tykkäisin varmaan keikasta, vaikka lavalla olisivat ainoastaan alastomat Sorvalin serkukset soittamassa nahkahanuria. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut, vaan kyseessä oli helposti bändin paras tähänastisista keikoista, joita olen päässyt näkemään. Settilista oli täydellinen! Kun Pimeä lähti jo toisena biisinä, tiesin että olen todistamassa jotain legendaarista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun spiikissä kuului mainittavan jotain jäiden jättiläisistä, miltei romahdin. Jotunheimin muistelu laittaa ison miehen herkistymään pelkästään tätä raporttia kirjoittaessa. Vielä encorena Huuto ja etenkin Sankaritarina, niin jouduin sellaiseen euforiaan, jota en ole kuunaan kokenut. Kelpasikos myös muille? Kyllä taisi kelvata. Vilkaisin Sankaritarinan kuoro-osuuden aikana taakseni: pelkkiä ihmisiä, joiden suut olivat asennossa ”duckface monttu ammollaan”. Aivan mieletöntä, kerta kaikkiaan. Kiitos Moonsorrow, että olet olemassa!

Seuraavana päivänä parannellessani sotahaavojani kotisohvalla, mietin, olikohan tämä paras keikkailta, jota olen asiakkaana todistanut. Hyvin lähellä se ainakin oli, sillä kaikki bändit ylittivät odotukset moninkertaisesti. Kuitenkin se viimeinen niistä… Nääh, olkoon menneeksi. Onhan tätä jo hehkutettu muutenkin. Paras keikka ikinä!

- Petri Lauronen / Susiraja Metal Club ry:n puheenjohtaja