Viimeinen mohikaani

Vaihe 1: Poista hattu ja ponnari päästäsi. Aseta hattu vyölle tai taskuun ja ponnari ranteesi ympärille. Vaihe 2: Siirrä kädet reisillesi tukemaan liikkumista. Vaihe 3: Heiluta päätäsi edestakaisin vartalon jatkaessa liikerataa. Vaihtoehtoisesti voit myös pyörittää päätäsi muodostaen samalla tuulimyllyn viereisille katsojille. Tarkoituksena on saada hiuksesi liikkumaan rytmikkäästi musiikin tahtiin. Oppineet kutsuvat tätä moshaamiseksi.

Olin katsomassa Children of Bodomia Joensuun Laulurinteellä Insomnium-Sonata Arctica-COB-Nightwish -megakonsertissa. Bodom on yksi niistä bändeistä, joiden takia siirryin teininä kuuntelemaan metallimusiikkia. Muistan vieläkin kun pikku-Petri ihmetteli, kuinka on mahdollista soittaa tuolla tavalla? Miksi örinälaulu kuulostaa niin hyvälle? Children of Bodom ei pettänyt vieläkään ja varsinkin Downfallin kaltaiset ikivihreät nostavat karvat pystyyn pelkästä ajatuksesta, siis hyvän mielen osoituksena. Rautaista työskentelyä rautaisilta ammattilaisilta. Pidin! Entäs pitikö yleisö?

Katselin keikan aikana ympärilleni. Yleisö oli mielestäni hieman laimea. Vieressäni oli kaksi noin 10-vuotiasta tyttöä kukkanauhat kaulassaan sekä ihmisiä, jotka olivat mummoni ikäisiä. Suurin osa yleisöstä oli niin sanottua normaaliväkeä, jotka kävelevät vastaasi kaupassa, kaupungilla ja torilla. Katsoin ympärilleni uudelleen, enkä nähnyt yhtään stereotyyppistä hevaria. Pitkät tukat, bändipaidat, niittivyöt ja rässiliivit loistivat poissaolollaan. Edessäni noin kymmenkunta nuorta aloitti pitin, johon hyppäsin innokkaana mukaan. Takana olevat kilometrit kuitenkin päättivät puolestani, että pittausta voi harrastaa vain yhden biisin ajan, ja näin vetäydyin takaisin paikalleni. Takanani oleva pariskunta keskusteli biisien välissä: Nainen: "Miksi nuo hyppivät ja juoksevat toistensa päälle?" Mies: "En tiedä. Ehkä se on jokin rituaali.”

Älysin, että olin oikeasti vähemmistön edustajana. Children of Bodom on yksi Suomen menestyneimmistä yhtyeistä, ja suurin osa yleisöstä oli käytännössä samanlaista kuin esimerkiksi PMMP:n keikalla. Taviksia, jotka kuuntelevat musiikkinsa radiosta. Rob Zombie sanoi: ”En ole tavannut koskaan tyyppiä, joka kuunteli Slayeria yhden kesän. Olen tavannut vain tyyppejä, jotka ovat polttomerkinneet Slayerin logon ihoonsa.” Lauantain keikalla Robbie olisi tavannut kesä-Slayer -tyypin. En nyt väitä, etteivätkö myös perinteiset hevarit olisi olleet liikenteessä. Ei, vaan paikalla oli yksinkertaisesti niin paljon muuta väkeä.

Sanoin vitut ja jatkoin moshaamista yksinäni, koska olin ainoa, jolla oli pitkä tukka. Lyhyttukkaisten nuorten aloittama pitti pyöri hetken aikaa keräten voimakkaan paheksuvia katseita. Lystiä kesti muutaman biisin ajan, kunnes järkkäri tuli lopettamaan touhun. Kanssakuulijat myhäilivät tyytyväisinä järkkärin aktiivisuutta. Vahinko vain, että heidän vieressään se ainut pitkän tukan omaava heilutteli hiuslinkoaan loppukeikan ajan häiriten rauhallista tunnelmaa. Downfall aiheutti edelleen ne samat kylmät väreet, jotka pikku-Petri tunsi jo 14-vuotiaana. Sitä ei edes paikalle seisomaan tullut yleisö voi riistää minulta.

- Petri Lauronen, Susiraja Metal Club ry:n puheenjohtaja