Kenelle metalli kuuluu?

Tekstini koskien lauantain Children of Bodomin keikkaa aiheutti paljon keskustelua kommenttien edustaessa eri ääripäitä. Tämä on hyvä asia. Ilmeisesti aihe on herkkä, ja pieni darrassa tehty ampiaispesän sohaiseminen sai siivekkäät liikkeelle puolustamaan omia näkökantojaan.

Onko keikalla käyttäytymiselle olemassa sääntöjä? Onko metallikeikka vain true-hevareiden keskinäinen runkkurinki, vai onko myös tavallisella kansalla oikeus osallistua joko tarkkailijana tai diggailijana? Voiko PMMP:tä tai sen kuulijakuntaa asettaa samalla tavalla muottiin kuin metalliporukoita? Ilmeisesti ei (sain kuulla tästä myös kotona).

Mikä sitten kirvoittaa minut vielä ruotimaan tätä aihetta syvemmältä? Se tosiasia, että kun olin tuolla keikalla, olin vähemmistön edustaja. Alkukantainen käyttäytyminen, joka ainakin aiemmin metallikeikoilla on ollut se vallitseva fiilistelymuoto, osoittautui tällä kertaa liian vaaralliseksi ja paheksuttavaksi. Tästä avauduttuani jengi sitten kilahtelee, että kukin tallaa tyylillään. Asetelma on täydellinen sopan lisähämmentämiseen.

Metallimusiikki edustaa minulle kapinaa ja voimaa. Olen elänyt tuon kulttuurin ympäröimänä jo niin kauan, että se on muovannut identiteettiäni melko raskaalla kädellä. Kapina on rohkeutta olla asioista eri mieltä. Kapina on uskallusta olla erilainen kuin valtavirta. Kapina edustaa kykyä kulkea omia polkujaan. Voima taas kuvaa musiikin tuomaa hyvää tunnetta ja uskallusta seistä sanojensa takana. Voima on itsensä löytämistä. Voima on parhaimmillaan sitä, että tuntee olevansa kotona omassa kehossaan, joka on erilainen kuin suurimmalla osalla vastaantulijoista - enkä puhu nyt rumasta naamastani.

Käytännössä minulle on aivan sama, keitä tuolla keikoilla pyörii. Otan avoimin sylin sinne vastaan niin papat kuin pikkutytötkin. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisin valmis muuttamaan kulttuuria ja käytöstä, jossa mielestäni ei ole mitään vialla. Metalli on minulle muutakin kuin musiikkia. Se on elämäntapa. Tässä on ehkä juurikin se asia, mistä kiikastaa. Tuolla kyseisellä keikalla elämäntapahevari oli liian suuressa ristiriidassa niiden kanssa, joille metalli on vain musiikkia. Liian erilainen, liian vaarallinen. Tämä peilautuu myös omiin fiiliksiini erilaisuuden ja vaarallisuuden vastakohtina.

Voisiko tämä sitten olla kilpeni metallin valtavirtaistumista vastaan? En osaa sanoa. Mielestäni metallimusiikki on luonteeltani sellaista, että se kuuluu pinnan alle. Sama koskee suurinta osaa rock-musiikin äärigenreistä. “Maggots crawling in her cunt / I just love to lick that shit / Bury you in a slimy grave / You will rot forever there!” Näin lauleskeli Maniac (Mayhem) 80-luvulla. En voisi oikein kuvitella kadulla vastaan kävelevän kukkahattutädin hyräilevän  Chainsaw Gutsfuckia. Tuskin näin tuleekaan tapahtumaan.

Mitäs tämä kaikki nyt sitten oikein tarkoittaa? Ovatko elämäntapahevarit ja pelkän musiikin kuuntelijat keskenään kissoja ja koiria? Pitäisikö kumpienkin tulla hieman vastaan ja koitella elää sulassa sovussa käsi kädessä? Mielestäni ei, koska eikö se juuri tapa sen kapinan, intohimon, vihan, rakkauden ja vaarallisuuden, joita metalli edustaa. Mutta koska hiekkalaatikko on sama, meidän tulee kuitenkin ymmärtää, ettemme ole samoista muoteista veistettyjä. 

Metalli on ristiriitoja. Keskustelu jatkukoon.

- Petri Lauronen, Susiraja Metal Club ry:n puheenjohtaja